J.Z. Duncker oli sankari sotilailleen ja urhea esikuva jälkipolville

07/2016

Heinäkuun viides päivä 2016 tuli kuluneeksi 207 vuotta siitä, kun Ristiinan suuri poika Joachim Zachris Duncker haavoittui Suomen sodassa, Hörneforsin taistelussa. Hän kuoli seuraavana päivänä 34-vuotiaana. Dunckerin sankarimyyttiä on joskus epäilty ja on jopa kyselty, oliko moinen urheus tarpeen. Kyllä, juuri Dunckerin kaltaiset sankarit ovat avanneet tietä nykyiselle itsenäiselle Suomelle. He pakottivat Venäjän yksinvaltiaat kunnioittamaan meitä.
(Tämä juttu julkaistiin alun perin Länsi-Savo -lehdessä 5. heinäkuuta 2009, J.Z. Dunckerin kuoleman 200 -vuotispäivänä.)

Urheista urhein

J.L. Runeberg nosti Vänrikki Stoolin tarinoissa Dunckerin urheista urheimmaksi. Runo Heinäkuun viides päivä on omistettu tälle Savon Prikaatin sankarille. Runeberg lausui muun muassa:

”..Tää viides heinäkuun..se Dunckerin vei kuolohon…
Mut kysy; jos sa milloinkaan
urhoisan vanhan sotilaan
ajalta tapaat tältä:
oliko miestä kuitenkin,
jok´oli kaikist urhoisin?
Saat vakaan vastuun hältä:
niin, herra, tunsin Dunckerin.”
(Suomennos Paavo Cajander)

Runebergin näkemys pohjautui kenttäpappi Carl Johan Holmin muistiinpanoihin (1836). Samaa todistivat professori Fredrik Cygnaeuksen tekemät sodassa olleiden haastattelut (1858). Myös upseereiden muistiinpanot ja nykytutkimus kertovat Dunckerin taidoista ja pelkäämättömyydestä.

”Peräännyn taistellen!”

Heinäkuun viides päivä 1809 Duncker oli päivystävä upseeri, kun kenraali Johan August Sandels seurueineen juhli läheisessä ruukinkartanossa. Duncker ilmoitti juhlijoille lähestyvistä vihollisista, mutta humalaiset upseerikollegat eivät tietoa uskoneet. Pian venäläiset hyökkäsivät ja Sandels havaitsi virheensä. Hän purki kiukkunsa alaiseensa ja huusi sillan lautatapulin taakse miehineen suojautuneelle Dunckerille: ”Mitä, pelkääkö everstiluutnantti!” Duncker vastasi loukattuna: ”En ole koskaan pelännyt!” Hän ei suostunut jättämään asemiaan, vaan vastasi kenraalin lähetille: ”Minä noudatan määräyksiäni ja peräännyn taistellen!” Pian venäläiset vaativat Dunkceria antautumaan. Hän kuitenkin huusi uhmakkaasti osoittaen venäläisten päällikköä: ”Ampukaa tuo!” Joachim Zachris sai vatsaansa kuolettavan luodin, joka takuulla myös tiesi paikkansa.

Sandels ylisti ja katui

Vanhuusvuosinaan Sandels pahoitteli osuuttaan alaisensa kuolemaan. Jo sodan jälkeen kenraali ylisti Dunckeria:
”Savon toinen kenttäpataljoona, joka suojasi Hörnen sillan ylitystä, oli jälkijoukkona, mutta koki tässä tehtävässään sen onnettomuuden, että menetti urhean komentajansa, everstiluutnantti ja ritari Dunckerin, joka on kunnostautunut kaikissa tilanteissa tämän sodan aikana osoittaen mitä suurinta taitoa ja loistokasta urheutta, ja tämä menetys on jättänyt jälkeensä mitä syvimmän kaipauksen niin päällystön kuin miehistönkin keskuuteen, jotka tunsivat hänen sotilasominaisuutensa ja sotilashyveensä”.

Savon jääkärien mukana koko Suomen Sodan ajan kulkenut kenttäpappi Johan Holm todisti samaa, kun Duncker oli kuollut: ”Urhea Duncker oli silloin poissa kaikkien surressa ja kaivatessa häntä”. Taisteluhenki oli kuitenkin vielä olemassa, sillä joku alipäällystöstä huusi: ”Muistakaa, että me olemme savolaisia. Älkää antako ottaa itseänne vangiksi!”

Taistelutahto on ratkaissut Suomen kohtalot – ei myöntyväisyys

Historiamme käännekohdissa ovat ratkaisseet juuri Dunckerin kaltaiset taistelevat periaatteen miehet. Hänen johtamansa savolaiset sotilaat halusivat osaltaan panna Aleksanteri I:n arvostamaan kansaamme. Pelkkä tahdoton myöntyväisyys ei olisi johtanut edes autonomiaan. Karmeaa oli, että monet aateliset ja virkamiehet jo varmistelivat mielistellen asemiaan hyökkääjän kanssa, kun samaan aikaan tosimiehet uhrasivat henkensä taisteluissa. Duncker kirjoitti vaimolleen, että hän ei halua luopua taistelusta ja joutua perheineen Venäjän alamaiseksi.

Joukossamme on aina ollut – ja on tänä päivänäkin, erilaisia Venäjän trolleja – vihollisen kätyreitä, myöntyväisyyden ja maanpetoksen rajoilla viihtyviä. Näitä merkkivalojen sytyttelijöitä, vakoilijoita ja armeijan omaisuutta myyneitä mustan pörssin kauppiaita oli myös Savossa Suomen sodan aikoihin. Historia on kuitenkin osoittanut, että epäisänmaallinen nöyristely ei ole koskaan johtanut hyvään. Sortokaudet vaativat aktivistit, itsenäistyminen jääkäriliikkeen ja suojeluskunnat.

Dunckerin suvun sotilasperinne jatkuu

Suomalaisten sankariemme muistaminen on aivan keskeistä sukupolvesta toiseen. Merkittävien henkilöiden ei pidä antaa unohtua nykyajan itsestäänselvyyksien ja arkipäiväisyyksien alle. Ilman heitä ei olisi tätä hyvää Suomea. Heinäkuussa 2016 tuli kuluneeksi 207 vuotta siita, kun oli Ristiinan Löydön ja Kosoniemen pojan vuoro kuolla isänmaan puolesta. Hän ei ollut ainoastaan sotasankari, vaan huolehtiva aviomies ja isä. Siitä kertovat miehekkään kauniit kirjeet, joiden alla luki ”Sinua ikuisesti rakastava Zachriksesi”. Vaimo Marie Charlotte halusi kirjeet haudattavaksi mukanaan.
Cygnaeus kopioi ne sitä ennen.

Joachim Zachris Dunckerin perintöä vaalii hienolla tavalla myös hänen jälkipolvensa. Uudenmaan Prikaatissa palvelee nimittäin kapteeniluutnantti Marcus Duncker. Hän valmistui merikadetti- ja koko kadettikurssien priimuksena Maanpuolustuskorkeakoulusta 2006. Hän (silloin luutnantti) on lähettänyt 5.7.2009 tämän kirjoittajalle tervehdyksensä, jossa hän sanoo arvostavansa suuresti esi-isänsä kunnioittavaa muistamista Ristiinan seudulla. Välitän kapteeniluutnantti Dunckerin viestin tässä myös kaikille lukijoille. Pitäkäämme lippu korkealla ja kohottakaamme viides heinäkuuta Joachim Zachris Dunckerille kolminkertainen ”Eläköön!” Näin toteutuu kauniisti Ristiinan muistopaadessa oleva lause: ”Ei kuolemassa kuole hän.”

JARMO VILJAKAINEN
valtiotieteen lisensiaatti
Helsinki – Ristiina (Mikkeli)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

five + eleven =


Tervetuloa kotisivulleni!

Tämä on historiantutkijan ja journalistin sivusto. Viestintää ja politiikkaa. Suomen poliittinen ja yleinen historia yhdistyvät näillä palstoilla viestinnän työkokemukseen. Siitä syntyy myös viestintäpolitiikkaa, tutkittuna ja kommentoituna. Olennaista on menneisyyden ja nykyisyyden hallinta. Mennyt ja nykyinen pitää yhdistää, jotta voi nähdä tähän hetkeen ja tulevaan.

Otan mielelläni vastaan kysymyksiä ja mielipiteitä sivustoni kirjoituksista.

Jarmo Viljakainen

Jarmo Viljakainen

s. 1948

Valtiotieteen lisensiaatti, journalisti ja tietokirjailija.
Toiminut journalistina ja esimiehenä äänikirjatuotannossa, lehdistössä, radiossa ja televisiossa.
Työskennellyt myös viestintäalan järjestöissä ja liikenneministeriön viestintähallinnossa.
Nykyisin tuotantotiimi Viestikippareiden jäsen.

Radiomonopolista kanavatulvaan


Sata vuotta Suomen radio- ja televisiotoiminnan vaiheita ensimmäisestä kipinälennättimestä 2000 -luvun kanavatulvaan. Jarmo Viljakaisen tiivis viestintäpoliittinen katsaus ulottuu radiomonopolin kaudesta sähköisen viestinnän vapauden aikaan. Edita Publishing 2004.

SUOMEN RADIO- JA TV-TOIMINNAN VAIHEITA 1900 – 2003

1905

Suomalainen Eric Tigerstedt lähettää rakentamallaan kipinälennättimellä sanomia laivoille Suomenlahdella. Hän kehittää oman elektroniputken, jonka patentointi Saksassa jää kilpailevan keksinnön ja maailmansodan jalkoihin.

1910

Suomalaiset tekevät 1910-luvulla radiokokeiluja salassa Venäjän viranomaisilta.

1917

Tampereen Teknillisessä opistossa lähetetään ohjelmaa siellä rakennetuilla laitteilla.

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö perustetaan.

1918

Kaikki venäläisten radiolaitteet siirtyvät suojeluskunnille sisällissodan aikana.

1919

Radiolaki säädetään. Oikeus radiolaitteiden käyttöön valtiolla, joka voi myöntää anomuksesta toimilupia myös muille tahoille. Itsenäisen Suomen armeijaan perustetaan Kipinälennätinlaitos, jonka asiantuntijoina ovat Saksassa radio-oppia saaneet Jääkäripataljoona 27:n miehet. Suojeluskuntien yliesikunta lähettää ohjelmia Helsingin seudulla. Komentaja A. R. Saarmaa ja insinööri Elias Hellberg ovat toiminnan pioneereja.

Painovapauslaki säädetään.

>> Katso koko artikkeli

Copyright Jarmo Viljakainen