Kamera ja mikrofoni vallankumouksen aseina – näkökulma menneisyyden hallintaan

Kansakunnalla, joka ei tunne historiaansa, ei ole tulevaisuutta. Tämä vanha mietelause tulee mieleen, kun tarkastelee hapuilevaa menneisyyden hallintaa Suomessa. Meillä on ollut paljon ihmisiä, jopa korkeissa asemissa, jotka muun muassa katsoivat Suomen olleen hyökkääjä Talvisodassa. He kuuluvat niihin, jotka näyttivät valomerkkejä vihollisen pommikoneille. Sotien ja yya-ajan pitkä varjo lankeaa vielä 2010 -luvulle. Valomerkkien näyttäjiä on ollut koko sotien jälkeisten vuosikymmenien ajan, tähän päivään saakka.

Erityisesti äärikommunistit, niin kutsutut taistolaiset eli stalinistit, vaikenevat tai peittelevät tekojaan yhä. Tämä johtuu osin siitä, että maamme mediassa on edelleen taistolaisen propagandakaaderin Toimittajaliitto ry:n jäseniä (www.journalismi.info/fi/?x=book22). Myös yhteiskunnan muilla paikoilla on näitä proletariaatin diktatuurin kannattajia. Yya-ajan epäisänmaallisen toiminnan vähättelyä osoittaa meillä myös Stasin ja KGB:n vakoilijoiksi paljastuneiden henkilöiden tekojen tutkimatta jättäminen. Miksi näitä tapauksia ei ole selvitetty? Johtaisiko tutkimus vielä isokenkäisempiin?

Asiaa lähemmin tuntevat ovat jopa epäilleet, että näitä korkeissa asemissa olevia ”operatiivisia kontakteja” voidaan edelleen kiristää vanhoilla KGB:n ja Stasin tiedustelutiedoilla. Tiitisen listakin odottaa edelleen julkaisemistaan.

Reporadio vallankumouksen käsikassarana

Yksi lähes kuoliaaksi vaiettu aihe Suomen lähihistoriassa ovat Yleisradion vaaran vuodet 1960- ja 1970 -luvun taitteessa. Tämä niin kutsuttu reporadion aika on tarkoituksellisesti pyritty romantisoimaan jonkinlaiseksi positiiviseksi mediakultiksi. Sitä se ei ollut valveutuneiden aikalaisten näkökulmasta reaaliajassa eikä se ole sitä tänäänkään.

Reporadion ylistäjät ovat etupäässä juuri mainittuja entisiä ns. taistolaisia. Heidän nimensä, sanomisensa ja tekemisensä tulevat hyvin esille kirjassani. Haluan osallistua menneisyytemme hallintaan kertomalla, kuinka lähellä Suomen sortuminen itäisen totalitaristisen diktatuurin syliin oli. Siinä avustivat Kremlin käsikassaroina erityisesti ns. taistolaiskommunistit. Mukana oli myös epämääräinen massa ns. uusvasemmistolaisia / yleisdemokraattisia / yleisvasemmistolaisia tai ns. edistyksellisiä voimia. Tuo joukko saavutti pelottavan laajan kannatuksen toimittajien, taiteilijoiden, tiedemiesten ja opiskelijoiden keskuudessa.

Kun tähän vyöryyn lisättiin Yleisradio, jonka kommunistien leiriin liukunutta pääjohtajaa Eino S. Repoa tuki vasemmalle siirtynyt tasavallan presidentti Urho Kekkonen, olivat seuraukset vakavia. Repo oli Neuvostoliiton valtiollisen turvallisuuspoliisin KGB:n operatiivinen kontakti ja viestinviejä. Kekkonen hoiti tunnetusti suhteita Kremliin KGB:n kautta.

Reporadiosta tuli KGB:n tärkein väline Suomen ”henkisessä miehityksessä”. Ideologinen haltuunotto oli ensivaihe siirtymisessä proletariaatin diktatuuriin. Vallankumous oli tarkoitus Kremlin ideologin Mihail Suslovin ohjeiden mukaan tehdä mahdollisimman verettömästi, mutta kuitenkin ”eliminoimalla tai tekemällä neutraaleiksi” toisinajattelijat. Tällaisista eliminoitavista oli tehty hirttolistoja, jolla oli myös haastattelemani professori Kullervo Rainio.

”Tavoitteena Neuvosto-Suomi!”

Radikaali vasemmisto oli vihollisen asialla ja leikki Suomen itsenäisyydellä. Sen kertoi myös heidän vaalijulisteensa: Tavoitteena Neuvosto-Suomi! Yleisradio alkoi uudistua 1960-luvun lopulla, ja muun muassa radiouutiset aloitettiin. Sama kehitys tapahtui myös muualla Euroopassa. Uudistukset jäivät kuitenkin vasemmistovyöryn jalkoihin. Ohjelmatoiminnan tasapuolisuus unohtui ja valtion radiomonopolista tuli sosialismin etuvartio. Reporadion taistolaiskommunistit siis melkein kaappasivat vallan Yleisradiossa. Voimakkaimman todistuksen antavat haastattelemani aikalaiset, jotka puhuvat videoilla reporadio -kirjani kotisivuilla.

Onneksi vastatulet syttyivät ajoissa, ja Repo sysättiin syrjään 1969. Vuoden 1970 ns. radiovaaleissa tapahtui ratkaiseva käänne, kun kansa äänesti eduskuntaan ei-sosialistisen enemmistön. Viestintäpoliittinen taistelu jatkui kuitenkin aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka. Kamppailu vaikutuksesta viestinnässä ei ole kuitenkaan loppunut. Se vain muuttaa muotoaan, kuten Neuvotoliittokin. Ideologinen kamppailua kynän, kameran ja mikrofonin avulla on ikuista. Siksi sitä on myös syytä tutkia uupumatta.

Jarmo Viljakainen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

ten + fourteen =